Solitaire on yleisnimi yhden pelaajan korttipeleille, joissa pakka asetellaan tiettyjen sääntöjen mukaan ja lopputulos riippuu korttien järjestyksen, logiikan ja kärsivällisyyden yhdistelmästä. Nykyään sana liitetään usein tietokoneella pelattavaan Klondikeen, mutta Solitaire-perinne on paljon laajempi ja vanhempi: siihen kuuluu kymmeniä pelejä, joissa sattuman, strategian ja vaikeuden osuus vaihtelee.
Pelin historia
Korttipelien juuret ja ensimmäiset muodot
Solitaire-pelien tarkkaa syntyajankohtaa ei tunneta, sillä varhaiset korttiharrastukset elivät pitkään suullisessa ja kodin piirissä säilyneessä perinteessä. Korttien asetteluun perustuvat pelit syntyivät siellä, missä pelikortit olivat jo yleisiä, mutta tavalliseen peliin ei aina ollut vastapelaajia. Yksi pelaaja saattoi käyttää pakkaa järjestyksen, tarkkaavaisuuden ja laskemisen tehtävänä: kortteja siirrettiin maiden, arvojen, värien tai erityisten kaavojen mukaan, ja onnistuminen riippui siitä, saatiinko kaoottinen jako muutettua ennalta määrättyyn muotoon.
Eurooppalaisessa kulttuurissa Solitaire-pelit tulivat näkyvämmiksi 1700- ja 1800-luvuilla. Niitä ei pidetty vain peleinä, vaan myös rauhallisena ajanvietteenä kotiin, salonkiin tai pitkään iltaan. Eri maissa vakiintuivat eri nimet: ranskalaisessa perinteessä käytettiin sanaa patience, joka korostaa kärsivällisyyttä, kun taas englannin solitaire tarkoitti yksin pelattavaa peliä.
Varhaiset Solitaire-pelit olivat monimuotoisia. Osa muistutti pulmia, joissa lähes kaikki tieto oli näkyvillä ja pelaaja laski toimintojen järjestystä. Toiset riippuivat enemmän sattumasta: osa korteista jäi pakkaan, ja pelin myöhempi kulku selvisi vasta uusien kääntöjen jälkeen. Siksi Solitaire on aina ollut pelin ja tehtävän välissä. Siinä on satunnainen jako, mutta myös valintoja, jotka voivat parantaa asemaa tai päinvastoin viedä sen umpikujaan.
Solitaire arjessa ja kulttuurissa
1800-luvulla Solitaire vakiintui yhdeksi kätevimmistä korttiajanvietteistä. Se ei vaadi seuraa, panoksista sopimista, joukkueiden muodostamista eikä nopeaa tempoa. Pöytä, pakka ja sääntöjen tuntemus riittävät. Tämä helppous teki Solitaire-peleistä suosittuja niiden keskuudessa, jotka halusivat täyttää tauon, rauhoittua, testata keskittymistä tai vain viettää aikaa ilman ulkopuolista hälyä.
Solitaire sai myös symbolisen merkityksen. Kirjallisuudessa ja arkikulttuurissa korttien asettelu yhdistettiin usein odottamiseen, pohdintaan ja yritykseen nähdä sattumassa järjestystä. Joskus Solitaire miellettiin melkein ennustamiseksi, vaikka pelisäännöt ja ennustavat käytännöt eivät ole sama asia. Tämä kaksijakoisuus auttoi lajia säilymään: joillekin se oli viihdettä, toisille keskittymisen tapa ja toisille tuttu rituaali, joka ei vaatinut keskustelukumppania.
Ajan myötä syntyi vakiintuneita Solitaire-pelien perheitä. Klondike perustuu pelialueeseen, pakkaan ja peruspinoihin; FreeCell tekee lähes kaiken tiedon näkyväksi ja muuttaa pelin loogiseksi tehtäväksi; Spider Solitaire vaatii pitkien sarjojen rakentamista työalueella; Pyramid perustuu tietyn summan muodostavien korttiparien poistamiseen. Näillä peleillä on erilaiset säännöt, mutta niitä yhdistää yksi ajatus: pelaaja vähentää vähitellen alkujaon kaaosta ja yrittää saada pakan selkeään rakenteeseen.
Siirtyminen digitaaliseen aikaan
Solitaire-pelit saivat todellisen massasuosion henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyessä. Korttipeli, joka ennen piti asetella käsin, sopi erinomaisesti näytölle: ohjelma sekoitti pakan, valvoi sallittuja siirtoja, antoi aloittaa uuden pelin nopeasti eikä vienyt tilaa pöydältä. Tämä muutti pelaamistapaa. Solitaire ei ollut enää vain kotona fyysisillä korteilla tehtävä ajanviete, vaan lyhyt digitaalinen tauko, joka oli saatavilla milloin tahansa.
Erityinen rooli oli suosittuihin käyttöjärjestelmiin sisältyneillä versioilla. Monille käyttäjille tietokoneen Klondike oli ensimmäinen kosketus Solitaireen. Se oli yksinkertainen, ymmärrettävä ja aina käden ulottuvilla. Pelaajat avasivat sen muutamaksi minuutiksi, mutta oppivat vähitellen strategiaa: milloin kortteja kannattaa kääntää, milloin sarake vapauttaa, milloin kortti siirtää peruspinoon ja miksi hätäinen siirto voi estää pelin myöhemmän etenemisen.
Tietokoneversiot muuttivat myös suhtautumista virheisiin. Fyysisessä pelissä pelaaja saattoi unohtaa siirtojen järjestyksen tai sotkea asettelun vahingossa, kun taas digitaalinen Solitaire mahdollisti siirtojen perumisen, pelien tallentamisen, vaikeustason valinnan ja tulosten vertailun. Näin lajityyppi lähestyi pulmaa: tuttukin asettelu voitiin nähdä tehtävänä, jonka voi ratkaista siistimmin, nopeammin tai vähemmillä turhilla toimilla.
Nykyään Solitaire-pelejä on selaimissa, mobiilisovelluksissa ja klassisissa korttisarjoissa. Ne ovat säilyttäneet tärkeimmän etunsa: peli ei tarvitse vastustajia ja sopii helposti lyhyeen taukoon, mutta voi silti olla tarkkaavaiselle pelaajalle riittävän syvä. Eri muunnelmat tarjoavat erilaisia tasapainoja sattuman ja strategian välillä, joten Solitaire ei ole yksi peli vaan kokonainen korttitehtävien lajityyppi. Tässä lajissa sääntöjä on helppo muuttaa, mutta perustaa on vaikea muuttaa: pelaaja työskentelee rajallisella siirtovalikoimalla, avaa mahdollisuuksia vähitellen ja etsii hetkeä, jolloin hajallaan olevat kortit alkavat muodostaa järjestelmän. Siksi Solitaire pysyy ymmärrettävänä, vaikka aikakaudet, laitteet ja pelitavat muuttuvat.
Solitaire on selvinnyt aikakausien muutoksista, koska sen perusajatus on yksinkertainen ja kestävä: satunnaisesta jaosta on rakennettava vähitellen järjestys. Juuri tämä tekee lajista aloittelijalle selkeän ja yhä kiinnostavan niille, jotka palaavat siihen vuosien ajan.